Ammattimainen valaistustekniikka ja valojen ohjaus: Osa 1 - Mikä on oikea valaistus?

Johdanto "Ammattimainen valaistustekniikka ja valonohjaus"

Ammattimaisen salamajärjestelmän avulla valokuvat eivät välttämättä parane. Kuitenkin ammattivalokuvaajan kiireisessä työarjessa tehokkuus on erityisen tärkeää. Valokuvaajalla ei valitettavasti aina ole aikaa kokeilla pitkään valokuvaustyössä. Usein tärkeintä on hinta-laatusuhde ennalta määritellyssä (ja aina liian lyhyessä) ajassa. Loppujen lopuksi useimmat valokuvaajat veloittavat työnsä ajan perusteella ("päivähinta"). Ja asiakkaat odottavat tietysti nopeaa ja sujuvaa tuotantoprosessia. (Se, että tämä voi vaikuttaa luovuuteen, mainittakoon vain sivuhuomautuksena)…

Hyödyllistä valokuvaustöiden suorittamisessa on ehdottomasti luotettava ja nopeasti sekä mutkattomasti käytettävä valaistustekniikka!

• Mikä on "oikea" valotus?

• Miksi valokuvaaja tarvitsee valaistustekniikkaa?

• Mitkä valonlähteet sopivat ammattivalokuvaukseen ja miten käytän niitä parhaiten?

• Mitkä kameran asetukset ovat tarpeen?

• Onko salamajärjestelmiä, jotka sopivat sekä sisä- että ulkokäyttöön yhtä hyvin?

• Mitä virheitä voi tapahtua salamajärjestelmien käytössä ja miten voin välttää ne?

• Mitä eroja on valaistuksen asettelussa ulkona ja sisällä?

• Mitä minun on otettava huomioon salamajärjestelmän hankinnassa?

• Mitkä vaatimukset ammattimaiset järjestelmät tulisi täyttää?

• Mitkä järjestelmät ovat suositeltavia - ja miksi?

Näihin kaikkiin kysymyksiin vastataan tämän tutoriaalisarjan aikana.

Tässä yleiskatsaus eri osioihin:

Osa 1 - Mikä on "oikea" valotus?

Osa 2 - Kolme syytä, miksi valaistustekniikkaa tulisi käyttää

Osa 3 - Ammattivalokuvauksessa olennaiset valonlähteet (?)

Osa 4 - Vaatimukset ammattisalamajärjestelmille

Osa 5 - Salamajärjestelmiä sisä- ja ulkokäyttöön?

Osa 6 - Vaihtoehtoja?

Osa 7 - Kameran asetukset työskenneltäessä studiolla ja mobiilisalamajärjestelmien kanssa

Osa 8 - Käytännön vinkkejä studiolla ja ulkosalamajärjestelmien kanssa työskentelyyn

Osa 9 - Ammattimainen valonohjaus sisätiloissa

Osa 10 - Ammattimainen valonohjaus ulkona

Lukuisien valotuksen ja valaistuksen käytännön vinkkien lisäksi esittelen erilaisia ammattimaisia salamajärjestelmiä. Painotus on "ammattimaisissa" salamajärjestelmissä. Internetin "roskapostilla" ei ole sijaa tässä. Keskitän tarkasteluni niihin laitteisiin, joita olen itse käyttänyt 15 vuoden urani aikana mainosvalokuvaajana ja valaistustekniikan asiantuntijana tai jotka muut ammattivalokuvaajat ovat suositelleet erityisen sopiviksi ammattikäyttöön.

Tämä ei ole markkinakatsaus; minulle oli tärkeää kertoa vain niihin tekniikoihin, jotka tunnen henkilökohtaisesti. Käytännön kertomukseni on siten hyvin subjektiivinen ja toisinaan myös kriittinen. Haluan lopulta tarjota teille todellista apua sopivan salamajärjestelmän valinnassa (en vain koota eri laitteiden teknisiä tietoja yhteen, kuten usein tehdään).

Salamajärjestelmissä on kuitenkin kyse sijoituspäätöksistä, jotka ovat voimassa seuraavat kaksikymmentä tai useamman vuoden ajan. Informoituminen siitä, mikä järjestelmä parhaiten vastaa yksilöllisiä tarpeita, on järkevää sekä hankintahinnan että pitkän käyttöiän takia.

Verratakseni erilaisia valomuotoilijoita esitellään. Näin voit nähdä valon luonteen perusteella, mikä valomuotoilija sopii parhaiten mihin tahansa tehtäväalueeseen. Esimerkit ammattimaisista valonohjauksista (valokuvista, jotka on otettu sekä sisällä että ulkona) viimeistelevät tämän tutoriaalin lopuksi.

Kuva 0.1: Hauskoja hetkiä lukemisessa ja aina "Hyvää valoa" toivottaa teille Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de, huhtikuu 2013.



(Kuva © 2013: Hodzic; Valo: Brüggemann).

1. Valotus ja valaistus

Kuva 1.1: Ihmisen silmä tottuu erilaisiin kirkkausolosuhteisiin, joten jopa ammattikuvaajille on vaikeaa arvioida oikeaa valotusta. Jopa manuaalitilassa ammattilaiset perustavat toimintansa valotusautomaatin tuloksiin, jotka näkyvät etsimessä ja jotka valokuvaaja toteuttaa siten, että ajan, aukon ja ISO-herkkyyden sopiva yhdistelmä valitaan (jatkuva mittaus).



(Kuva © 2013: Jens BrüggemAnna - www.jensbrueggemann.de)



Onko se todella niin helppoa? Toimiiko se aina niin sujuvasti?

1.1 Mikä on "oikea" valotus?

Ensin on selvitettävä, mikä on "oikea" valotus. Voimme vastata tähän kysymykseen vasta tunnistamalla erilaiset valotuksen mittausmenetelmät ja miksi ne johtavat usein erilaisiin tuloksiin.

1.1.1 Valotuksen mittaustavat: Valo- vs. kohteemittaus

Erottelu tapahtuu Valo- ja kohteemittauksen välillä. Valomittauksessa mitataan valoa, joka todella on läsnä siinä kohdassa, joka on merkittävä kuvassa, kuten kasvoissa, tuotekuvauksessa kohteessa jne. Tähän tarvitaan käsivalotusmittaria.

Tätä pidetään (yleensä) siten, että valkoinen kupu osoittaa valokuvaajan sijaintiin (valokuvaajan sijainti otettaessa kuvaa).

Aika ja ISO-herkkyys määritetään yleensä valokuvaajan toimesta, jolloin mittarituloksena saadaan aukko. Aikaisemmin asetettu aika, asetettu ISO-herkkyys ja määritetty aukko muodostavat sitten valotuksen, joka tuottaa oikein valotetun kuvan. On kuitenkin sanottava rajoitettuna, että valotus on oikea siltä osin, missä kirkkautta mitattiin.

Kuva 1.2: Tämä broncolorin valotusmittari mahdollistaa olemassa olevan valon ja salaman valon mittaamisen sekä salama-asennuksen (langattoman) ohjauksen 1/10 aukonarvoissa. Tämä säästää aikaa lisäyksessä tai vähennyksessä. Valon mittaus (teksti ambi ambienssia varten) tässä esimerkissä (asetetuilla ISO 100 ja 1/60 sekunnin aika) antoi aukon 4,0 ½ tuloksen (eli 4,8).

Valotusmittari mittaa todellisen valon määrän. Tätä kutsutaan valomittaukseksi. Se on paljon tarkempaa kuin valon heijastuksen mittaus (kohteemittaus), kuten kameroiden sisäänrakennetut valotusmittarit tekevät. Täällä voi nimittäin esiintyä virheellisiä valotuksia kohteen heijastusominaisuuksien vuoksi, esimerkiksi kun kuvataan hyvin vaaleaa tai hyvin tummaa kohdetta. Nämä erilaiset heijastuvuuden määrät tulkitsevat kameran sisäänrakennettu valotusmittari virheellisesti eri vahvuuksiksi. Parempi nimi "kohteemittaukselle" olisi siis: Heijastusmittaus.



(Kuva © 2013: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)

Kuva 1.3: Valotusmittarissa valkoinen puolipalloa kutsutaan kuppiksi. Mittausta tehtäessä valotusmittaria pidetään yleensä niin, että se osoittaa valokuvaajaan päin. On kuitenkin poikkeuksia: vastavalossa ja sivuvalossa sen tulisi osoittaa paremmin puolitiehen (siis valokuvaajan sijaintiin ja valonsuuntaan). Muuten oikea valomittaus ei ole mahdollista.



(Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)

Kohteemittaus tapahtuu sen sijaan kamerasta käsin. Kameran sisäänrakennettu valotusmittari käytetään tällöin. Periaate on, että juuri ennen kuvan ottamista kohteen kirkkaus mitataan kameran sisäänrakennetulla valotusmittarilla valokuvaajan sijainnista (siis etäisyydeltä).

Mutta mitä mitataan todellisuudessa? Kohteen valoisuus? Ei! Mitattu on vain valon heijastus, eli se valo, joka heijastuu kohteesta kohti kameraa. On helposti ymmärrettävissä, että tämä menetelmä on hyvin virhealtista, sillä on olemassa kohteita, jotka heijastavat valoa paljon (esim. kohteiden värien vuoksi) ja joilla on vähemmän valoa.

Ei ole väliä, käytetäänkö matriisi- (monivyöhyke-), pistemäistä vai integraalista mittausmenetelmää. Valon heijastuksen mittauksen periaate on kaikissa kolmessa.

Kuva 1.4: Olen kuvannut valkoisen pinnan ja mustan pinnan ohjelman automaattiasetuksella muissa samanlaisissa olosuhteissa (erityisesti täysin samanlaisessa valaistuksessa). Kameran sisäänrakennettu valotusmittari on tehnyt niistä molemmista harmaat pinnat. Perusteena on se, että valotusmittari on kalibroitu keskimääräiseen harmaasävyyn (18%). Kohteemittaus antaa vääriä tuloksia, jos keskimääräinen kohteen kirkkaus ei vastaa 18 %:n harmaata.

Kuva 1.5: Jos olisin käyttänyt käsivalotusmittaria (ja siten valomittauksen menetelmää), tulos olisi ollut kuten tässä näytetään. Tämä menetelmä on huomattavasti tarkempi kuin kohteemittauksen menetelmä, se on tarkempi.

Kunnian vuoksi on kuitenkin myönnettävä, että useimmissa tapauksissa kohteemittausmenetelmä johtaa käyttökelpoisiin tuloksiin. Kohteet kuten perhetapahtumat, maisemat, ihmisjoukot jne. antavat yleisesti ottaen keskimääräisessä kirkkausarvojen summassa noin keskimääräisen harmaasävyn. Silti valokuvaajan tulisi pystyä havaitsemaan poikkeukset ja toimia niiden mukaisesti, jotta voidaan saavuttaa käyttökelpoisia tuloksia.

Kuva 1.6: Ne, jotka käyttävät yhtä kameran automatiikkaa valokuvissaan, voivat kriittisissä kohteissa (jotka heijastusominaisuuksiensa vuoksi näyttävät liian tummilta tai liian vaaleilta) saada optimaalisia tuloksia valotuskorjauksen avulla (tunnetaan myös nimellä plus-miinus-korjaus). Jos on vaara, että kohde näyttää liian himmeältä (esim. kun vaaleahiuksinen nainen seisoo valkoisen seinän edessä), valotuskorjauksen tulisi olla noin +2.

Sama pätee kuvattaessa lumisen nurmikon lumimiestä. Jos halutaan, että se näyttää kirkkaanvalkoiselta kuvissa eikä likaisen harmaalta, valotuskorjauksen tulisi myös olla asennossa +. Toisaalta jos esimerkiksi haluaa kuvata eteläafrikkalaista savupiipunveistäjää mustan seinän edessä, valotuskorjauksen tulisi olla noin -1 tai -2, jotta kuva ei tulisi liian kirkkaaksi.



(Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)

Objektin mittaaminen (joka tulisi pikemminkin olla heijastusmittaus) tarjoaa valokuvaajalle helpon käsittelyn. Lisävaivoja aiheuttamatta hän antaa kameran itsessään olevan valotusmittarin mitata juuri ennen kuvan ottamista. Hän ei tarvitse lähteä paikastaan eikä menetä aikaa. Ihanteellinen lehdistö- ja urheiluvalokuvaajille tai kaukana sijaitsevien kohteiden (kuten maisemien) valokuvauksessa, joissa ei ole mahdollista mitata todellista valoa suoraan kuvattavalta kohteelta.

Valokuvaaja, joka tuntee ongelman ja miettii sitä (ja vastapainottaa mahdollisilla valotuskorjauksilla kriittisissä tilanteissa), voi saavuttaa optimaaliset tulokset myös objektin mittaamisella. Kenellä on käsivalotusmittari ja aikaa käyttää sitä, saa tarkat tulokset ja luovuttaa vastaavasti oikein valotetut valokuvat.

Käsivalotusmittarin käytössä kuitenkin kavaluus piilee siinä, että aika valon mittauksen ja varsinaisen kuvaamisen välillä voi riittää siihen, että valaistusolosuhteet muuttuvat huomaamatta, mutta silti merkittävästi. Näin ollen uusissa valaistusolosuhteissa mitatut arvot voivat jo olla vanhentuneet. (Tämä koskee tietysti vain olemassa olevaa valoa; studioblitit pysyvät yleensä vakaina tehojen suhteen).

Kuva 1.7: Ihmisen silmä tottuu nopeasti vaihteleviin valaistusolosuhteisiin. Valon voimakkuuden muutokset, elleivät tapahdu äkillisesti, saattavat jäädä huomaamatta. Pilvien ja tuulen yhdistelmä aiheuttaa (etenkin merellä) usein jatkuvasti vaihtelevat valaistusolosuhteet. Jos yrität kuvata täysin manuaalisesti tällaisessa tilanteessa ilman sisäänrakennettua valotusautomatiikkaa ja valotusmittaria, olet "hukassa":



(Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)

Myöskään ammattivalokuvaajat eivät voi yksinkertaisesti arvioida valotusta siten, että aika, aukko ja ISO-asetukset valitaan niin, että kaikki kuvat ovat oikein valottuneita. Myös ammattilaiset tarvitsevat suuntaviivan, jonka mukaan he valitsevat asetuksensa.

Käsivalintamittaustyöskentely ei tarkoita sitä, että valokuvaaja arvioi kaikki parametrit, vaan hän valitsee ajan, aukon ja ISO-arvon kombinaation niin kuin hänelle sopivalta tuntuu, perustuen (kameran sisäisen tai ulkoisen) valotusmittarin mittaamiseen.

1.1.2 Korkea avain ja matala avain

Ei aina "oikea" mittaus johda toivottuun lopputulokseen. Monissa tapauksissa on esimerkkejä, joissa emme halua valokuvia, jotka perustuvat keskivaihteen kirkkausarvoon. Kuka haluaisi esimerkiksi katsoa valokuvia talvilomasta, jossa lumipeite näyttää likaisen harmaalta? Tai missä vastikään ostettu musta neule näyttää haalistuneelta kuvassa?

Kuva 1.8: Joka luottaa tähän kohteeseen rakennettuun valotusmittariin, saa tulokseksi liian tumman valokuvan. Tällaisia kuvia, joissa vaaleat alueet ovat selvästi enemmistönä, kutsutaan korkea-avain-kuviksi.



(Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)



Monet valokuvaajat erehtyvät ajattelemaan, että korkea avain merkitsee "paljon valoa" ja matala avain "vähän valoa". Tämä on virheellistä! Valokuvan korkea-avain- tai matala-avain-luonne ei riipu siitä, onko paljon valoa läsnä tai sitä onko käytetty, vaan siitä, onko ja kuinka voimakkaasti yli- tai alivalotettu tai siitä, minkälaisia värejä tai heijastusominaisuuksia kuvattuun kohteeseen ja ympäristöön kuului.

Kuva 1.9: Tässä matala-avain-kuvassa käytin "hyvin paljon" valoa, jotta voisin sulkea aukon mahdollisimman suureksi terävyysalueen saavuttamiseksi. "Paljon valoa" tarkoittaa tässä: 1,200 wattisekuntia. Nikon D3X 2,8/70-200mm Nikkor käytetyllä 200 mm:n polttovälillä. 1/160 sekuntia, aukko 22, ISO 100.



(Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)

On siis olemassa kaksi tapaa saavuttaa korkea-avain- tai matala-avain-kuva:

1. kohdennetulla yli- tai alivalotuksella tai 2. jos kohde koostuu pääasiassa vaaleista (tai tummista) kuvaelementeistä (ja on oikein valotettu, esimerkiksi valonmittauksen avulla käsivalotusmittarilla).
   
   Toisinaan hyvin vaaleat kohdat kuvassa (kuten autonvalot, jotka heijastuvat kameraan) johtavat siihen, että kuva (usein ei-toivotusti) alivalotetaan ja näin siitä tulee matala-avain-kuva.
   
   Kuva 1.10: Tämä kuva otettiin vahvassa vastavalossa, 21. lokakuuta 2008, iltapäivällä kello 15:57 Ibizalla, aurinkoisella säällä. Jotta kallioiden ja kehon muodot pääsevät tehokkaasti esille, päätin olla korjaamatta valokuvan valoisuutta. Canon PowerShot G9 7,4-44,4 mm:n polttovälillä. 1/6000 sekuntia, aukko 8, ISO 80. Ohjelma-automaatti. Monivyöhykkeinen mittaus.
   
   
   
   (Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)
   
   

1.1.3 "Suhdeteoria" valokuvauksessa

Mitä ihmiset subjektiivisesti pitävät "paljon valoa" tai "vähän valoa", ei ole mitattavissa määrällisesti. Valokuvauksessa ei ole olemassa "paljon valoa" tai "vähän valoa", koska asia riippuu siitä,

1. kuinka paljon valoa
2. kuinka kauan
3. jätämme valolle herkälle pinnalle.
   
   Väite "Siellä oli paljon valoa" on siis suhteellinen. Se ei kerro mitään siitä, onko valokuva normaali, yli- vai alivalotettu.
   
   Siksi kesällä päivisin voi olla erittäin kirkasta – jos valokuvaaja haluaa, hän voi silti ottaa alivalotettuja valokuvia. Vastaavasti (jalustan ja pitkän valotusajan tai erittäin korkean ISO-herkkyyden valinnan avulla) hämärtyneitä kuvia voidaan ottaa hämärällä. Valokuvaaja yksin (optimikeissä) päättää, millainen kuva tulee olemaan.
   
   

1.1.4 Histogrammin luotettavuus

Usein osallistujat ovat ottaneet minut sivuun workshopeillani ja osoittaneet, että kuva näyttää jo melko hyvältä, mutta valotusta olisi vielä korjattava, koska histogrammi ei vielä ole idealityyppinen. Nämä osallistujat valittivat, että käyrä osoittaa lähes pelkästään valoissa. Ja se olisi ainakin suboptimaalista, ellei jopa täysin väärin.

Minun huomautukseni, että kuvaa tulisi arvioida kuvan perusteella eikä histogrammin käyrän perusteella, meni hukkaan: Ei, histogrammi osoittaa selvästi, että kuva on ylialtistettu ja siten väärä, osallistujat väittivät. Mutta he erehtyivät. Kaikki tehtiin täysin oikein, koska kuva otettiin vaaleatukkaisesta mallista valkoisessa puserossa valkoisen seinän edessä. Silloin histogrammin on oltava kuvailtua muotoa. Korjaus olisi sen sijaan johtanut siihen, että mallin pusero olisi näyttänyt harmaalta; samoin seinä. Ja tämä olisi ollut väärin!

Monet valokuvaajat tarkistavat heti kuvauksen jälkeen mieluummin histogrammin kuin itse otetun kuvan. He toivovat voivansa havaita valokuvausvirheet histogrammin avulla.

Minun mielestäni histogrammi ei ole merkityksellinen. En pysty näkemään sen avulla mitään, mitä en pystyisi tunnistamaan itse otetun kuvan perusteella. Kaikki mitä teknisesti on mahdollista, ei tarvitse olla järkevää …! Yksikään omistautunut valokuvaaja ei anna itsensä jäädä kiinni siitä, että hän ottaa kuvia yhdellä motiivi-ohjelmista (esimerkiksi "muotokuva" tai "maisema" tai "urheilu") – miksi siis pitäytyä väitetysti ainutlaatuisen totuuden lähde? Histogrammi näyttää vain kuvapisteiden eri kirkkausosuuksien jakautumisen kuvassa. Histogrammi kuvaa kirkkauden/värin eri kuvapistemääriä.

Se on palkkikaavio, sillä se näyttää hyvin monenlaisia kirkkausarvoja, syvimmästä mustasta vaaleimpaan valkoiseen. Koska valokuvassa ei yleensä ole täysin tasaisia värinmuutoksia vaan erilaisia vaaleita ja tummia alueita varjoilla ja kohokohdilla, histogrammi näyttää kulmikkaita käyriä. Nämä huiput kuvaavat tietyn kirkkausarvon jakautumista. Eri kokemuksia on usein histogrammien väärinkäytöstä kokemattomien käyttäjien toimesta, esimerkiksi kohteissa suurilla kontrasteilla, epätavallisilla värijaksoissa (kuten ne, joita löytyy monokromaattisista kohteista) sekä high-key- ja low-key-kohteissa.

Kuva 1.11: Tässä on kuvattu histogrammi, joka on usein oletettu "normaalijakauma". Piikit ovat suurimmat keskellä. Reunoilla on vain vähän piikkejä, mikä tarkoittaa, että kuvassa on vain muutamia alueita, joissa on äärimmäisiä tummia ja kirkkaimpia valoja.



(Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)

Monet valokuvaajat ovat tyytyväisiä vasta sitten, kun he ovat saaneet kuvan, joka – kirkkausarvojen jakautumisen kannalta - vastaa tässä esitettyä esimerkkiä. Jos histogrammi näyttää tältä esitetyltä muodolta, puhutaan myös "normaalijakaumasta".

Toisenlaisen käyränmuodon yhteydessä valotusteknisesti korjataan, kunnes saavutetaan suunnilleen tämä muoto. Taustalla on pyrkimys harjoittaa lähes "matemaattisesti laskettua" (oikeaa) valotusta. Mutta se, mitä tässä virheellisesti tavoitellaan optimaaliksi, on väärin ymmärretty usko erehtymättömyyteen (paavin ja) matematiikan suhteen.

Se on virheellistä!

Kuvia ei voi laskea. Esimerkiksi tietyn käyrämuodon noudattaminen histogrammissa ei kerro mitään kuvan laadusta!

Päinvastoin! Usein epätavalliset kuvat ovat niitä, jotka ihastuttavat, myös valotusteknisesti. High-key- ja low-key-kuvat ovat muun muassa siksi suosittuja valokuvaajien keskuudessa, koska ne tarjoavat vaihtoehdon (valotekniselle) yhtenäisyydelle, normaaliudelle.

Mutta tarkastellaan vielä high-key- ja low-key-kuvien histogrammeja:

Kuva 1.12: Kuvan kahden vaaleaihoisen vaaleiden naisten suutelemiskuvan valotuksessa on oltava erilainen kuin kahden mustaihoisen tytön suutelemiskuvassa. Vasemmassa esimerkissä huippuriipat ovat selvästi nähtävissä valoisissa osissa histogrammista, kun taas toisinpäin oikeassa esimerkissä huippuriipat ovat syvyyksissä.



(Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)

Johtopäätös

Historiagrammi antaa valokuvaajalle näennäisen tieteellisesti perustellun päätöksentekotuen siitä, onko otettu kuva oikein valotettu. Ne, jotka tulkitsisivat histogrammia tällä tavoin, tulevat aina pettymään tuloksiinsa. Parempi on arvioida kuva kokonaisuutena ja sitten päättää, sopiiko valotus hyvin kohteeseen - tai johtaisiko toinen valotus, yli- tai alivalotus esimerkiksi, parempaan lopputulokseen.

1.2 Suljinaukkojen asteet

Valon määrän vertailukelpoisuuden mahdollistamiseksi, vaikka puhuttaisiin eri valotusparametreista, valokuvauksessa usein lasketaan suljinaukkojen asteikolla. Yksi suljinaukkoasteikko enemmän tarkoittaa valon (kirkkauden) kaksinkertaistumista. Yksi suljinaukkoasteikko vähemmän vastaa valon (kirkkauden) puolittumista vastaavasti.

Käsite "suljinaukkoasteikko" tulee objektiivin aukosta: Aukon yhden asteen avaaminen tarkoittaa, että kaksinkertainen määrä valoa pääsee läpi objektiivin (muuten samojen olosuhteiden vallitessa, eli vakioajan ja saman ISO-arvon kanssa).

Vastaavasti suljinajan ja ISO-herkkyyden kanssa voidaan laskea asteikolla: Esimerkiksi ajan kaksinkertaistaminen, esimerkiksi 1/60 sekunnista 1/30 sekuntiin (2 * 1/60 = 2/60 = 1/30), aiheuttaa sen, että kuva tulee kaksi kertaa kirkkaammaksi kuin aiemmin. Ja samoin korottaessa ISO-herkkyyttä 200 ISO:sta 400 ISO:lle, antaa sensori kaksinkertaisen reaktion tulevaan valoon ja kuva tulee kaksi kertaa kirkkaammaksi.

Huomautus: Valo lisääntyy

Valo lisääntyy. Tätä tietää jokainen, joka on joskus sytyttänyt valon olohuoneessaan ja sen jälkeen, kun se tuntui liian tummalta, lisännyt muita valonlähteitä. Valon määrän kaksinkertaistaminen (aikatekijänä tai kahden saman valonlähteen kaksinkertaistamisena) johtaa kirkkauden kaksinkertaistumiseen (meidän tapauksessamme: syntyvän valokuvan).

Kuva 1.13: Salamalaitteissa käytetään myös aukkoaskeleita. Tällä salamanlähettimellä (broncolor Scoro) on kolme valaisinliitäntää, joiden tehoa voidaan säätää yksilöllisesti ("epäsymmetrisesti"). Valaisinliitännässä 1 arvoksi asetettiin 9 (salamalaitteiden valmistajat käyttävät yleensä enintään arvoa 10). Näin ollen se on 5 aukkoaskelta yli valaisinliitännän 2. Ja vielä 3 aukkoaskelta yli valaisinliitännän 1 (eli yhteensä 8 aukkoaskelta enemmän tehonantoa kuin liitännässä 1). Aukkoaskelten lisäksi teho voidaan näyttää jouleina (= watteina sekunneissa) valikossa.

Valvonnan varmistamiseksi: 25 joulea on 5 aukkoaskelta vähemmän kuin 800 joulea: 800 - 400 - 200 - 100 - 50 - 25. Tehon puolittaminen (tässä: jokainen askel oikealle) vastaa yhtä aukkoaskelta. Scoro mahdollistaa maksimitehon 1600 joulea ja minimitehon 3,1 joulea. Valokuvaaja voi siis toteuttaa tuotekuvauksia käyttämällä paljon valotehoa tai potrettikuvia, joissa on vähän salamaa. Tässä yhteydessä puhutaan salamalaitteen säätöalueesta. Tämä generaattori voidaan säätää alas 10:stä (1600 joulea) 1:een (3,1 joulea). Säätöalue on 9 aukkoaskelta. Teho voidaan puolittaa yhdeksän kertaa (lähtien maksimitehosta 1600 joulea).

1.3 Ajan, aukon ja ISO-herkkyyden yhteispeli

Jotta voitte paremmin ymmärtää seuraavat selostukset, nämä kolme valotusparametria (kokonaisina aukkoaskeleina) valotusaika, aukko ja ISO-herkkyys listataan aluksi seuraavilla tavallisilla arvoilla:

Valotusaika (sekunteina)

8 - 4 - 2 - 1 - ½ - ¼ - 1/8 - 1/15 - 1/30 - 1/60 - 1/125 - 1/250 - 1/500 - 1/1000 - 1/2000 - 1/4000 - 1/8000

Askel oikealle merkitsee valomäärän vähenemistä tekijällä 2: Sensorille osuva valo puolittuu, koska siihen käytettävä aika puolittuu myös.

Aukko

1,0 - 1,4 - 2,0 - 2,8 - 4,0 - 5,6 - 8,0 - 11 - 16 - 22 - 32 - 45 - 64

Askel oikealle merkitsee valotuksen vähenemistä tekijällä 2: Sensorille osuva valo puolittuu, koska aukon (aukon) kautta laskeutuva valo pienenee. Ja niin paljon, että valomäärä puolittuu samalla ajalla.

ISO-herkkyys

50 - 100 - 200 - 400 - 800 - 1600 - 3200 - 6400 - 12800 - 25600

Askel oikealle tarkoittaa valotuksen lisääntymistä kertoimella 2: (saman jäänyt) sensorille osuva valo painotetaan kaksinkertaiseksi, koska sensorin herkkyys on asetettu kaksinkertaistumaan.

Jos olet laskenut oikein, voit tarkistaa sen täältä: www.jensbrueggemann.de/news.html (31.12.2012).

Kuva 1.17: loppujen lopuksi valokuvaajalla on - valotusteknisesti - vain nämä kolme parametria: aika, aukko ja ISO-herkkyys. Niiden yhteispeli johtaa oikeaan tai väärään valotukseen. Mutta ne ovat myös olennaisia tekijöitä luovaan suunnitteluun. Valitsemalla oikean suljinajan voit jäädyttää liikkeen (esimerkiksi juoksevan henkilön hiukset) tai kuvata sen (esimerkiksi virtaavan veden vuoristolammessa). Nikon D700 4,0/24-120mm Nikkor käytetty polttoväli 120mm. 1/800 sekunti, aukko 7,1, ISO 200.



(Kuva ©: Jens Brüggemann – www.jensbrueggemann.de)

Puhtaasti kameran mahdollisuuksien kannalta olemme kolmen parametrin ajan, aukon ja ISO-herkkyyden avulla käsitelleet kaikkea, mikä voi vaikuttaa valotukseen luovassa mielessä. On kuitenkin vielä neljäs tapa vaikuttaa valotukseen, nimittäin tietoisen valon lisääminen (tai poistaminen). Tässä vaiheessa poistumme kameran tekniseltä puolelta ja laajennamme luovaa potentiaaliamme valaistustekniikalla.

Valokuvaajat laajentavat luovaa tilaansa, kun he lisäävät (tai poistavat) aktiivisesti valoa kohteeseen. Tämän myötä kolmen valotusparametrin lisäksi tulee neljäs: aktiivisesti asetettu (tai otettu) valo. Tästä eteenpäin valokuvaajalla on seuraavat neljä parametria kuvan kirkkauden säätämiseen:

• Valotusaika = Kamera

• Aukon koko = Kamera

• ISO-herkkyys = Kamera

• Lisävalaistus = Valaistustekniikka

Huomautus

On kolme syytä käyttää valaistustekniikkaa: 1. käytännön syitä, 2. teknisiä syitä ja 3. luovia-suunnittelullisia syitä. Käsittelemme tätä perusteellisesti seuraavassa osassa tässä opetuksessa: Luku 2: "Kolme syytä, miksi valaistustekniikkaa tulisi käyttää".