Konserttikuvaamisen erityispiirteet ovat:
• Oikeudelliset rajoitukset: Toiset (konserttijärjestäjät, muusikot ja heidän managerinsa) määrittelevät, mitä, milloin ja miten saa valokuvata sekä kuinka laajasti kuvia saa käyttää (julkaisuoikeudet).
• Kaksi hienoa harrastusta (musiikki ja valokuvaus) sulautuvat yhteen konserttikuvaamisessa, mikä on kasvattanut sen suosiota merkittävästi.
• Konserttikuvaajille on vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa aktiivisesti kuviin.
• Suurimmaksi osaksi ennalta määrätyt perspektiivit riippuen konserttisalin/lavan rakenteesta ja akkreditoinnista.
• Ennakoimattomat ja nopeasti vaihtuvat valaistustilanteet vaikeuttavat valotuksen säätämistä kuvattaessa.
• Omaa valoa (esim. salamaa) ei saa käyttää.
• Usein erittäin lyhyt aikaikkuna kuvaamiseen (yleensä vain kolme laulua pituudeltaan; joskus vielä lyhyempi), mikä aiheuttaa kuvaajille valtavan stressin; samalla kuitenkin – kuten metsästäjillä tai paparazzeilla – adrenaliinitaso nousee korkealle.
Kuva 3.1: Epätoivon rohkeudella: Konserttikuvaajilla ei ole paljon mahdollisuuksia luovaan työskentelyyn, he eivät voi vaikuttaa (usein vaikeaan) valaistukseen ja yleensä heillä on vain kolme laulua aikaa saada tarvittavat kuvat talteen. Kaikki tämä aiheuttaa stressiä, ja siitä huolimatta kuvaajat saattavat ottaa rohkeita kuvia täysin vastavaloon... Jan Delay konsertissa Zeltfestival Ruhr:ssa, 20. elokuuta 2010. Nikon D3S 2,8/24-70 mm Nikkorilla, käytössä oleva polttoväli 24 mm. 1/2000 sekuntia, aukko 3,5, ISO 1600.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Vain vähän aktiivisen muokkauksen mahdollisuuksia
Erityisesti minulle mainosvalokuvaajana, joka on tottunut siihen, että kaikki tehdään tarkasti ja suunnitellusti ilman sattumanvaraisuutta ja että kuvaus lopputulos suunnitellaan ja vaikutetaan kuvan ideoihin (oman määräyksen tai asiakkaan määräysten mukaisesti), konserttikuvaus monine epävarmuustekijöineen ei ole vain suuri haaste, vaan ennen kaikkea muutos päivittäiseen (hallittuun) työskentelyyn mainosvalokuvaajana.
Konserttikuvaajana EN VOI:
• … huutaa lavalla olevalle taiteilijalle (antaa ohjeita), miten tämä tulisi parhaiten asettua minua varten; en voi antaa vinkkejä siitä, minkälainen asento tai valon kulma olisi edullisempi.
• … muokata valaistusta tai lavarakennetta omien toiveideni mukaisesti.
• … toistaa muusikoiden eleitä tai liikkeitä kuvia varioidakseni.
• … vaikuttaa vaatetuksen väriin harmoniassa lavarakenteiden ja valaistuksen kanssa.
• … poistaa häiritseviä elementtejä (kuten mikrofonitelineitä tai vesipulloja tai kaiuttimia esiintyjien jaloissa) lavalta.
• … muuttaa kuvauspaikkaani mielivaltaisesti.
• jne.
Kuva 3.2: Varmasti olisin halunnut huutaa Culcha Candela -jätkille (20. elokuuta 2011) lavalla: ”OK, nyt vielä kerran asettukaa ottamaan kuvia minua kohti ja vilkuttakaa minulle!”… Mutta tietäen turvallisuushenkilökunnan reaktion tällaisiin häiriötapauksiin, päätin olla mieluummin hiljaa ja otin kuvan sivulta, mikä ei ehkä ollut optimaalinen, mutta sillä hetkellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nikon D3S 4/24-120 mm Nikkorilla, käytössä oleva polttoväli 78 mm. 1/160 sekuntia, aukko 4,0, ISO 3200.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Vaikka konserttikuvaajalla on melko vaikeaa saada omaa kuvatyyliään läpi, koska hänellä on tuskin mahdollisuutta puuttua aktiivisesti kuvaukseen, juuri tästä seikasta kumpuaa juuri tämän valokuvauksen viehätys: Valokuvaaja muuttuu saaliiksi (rajallisen käytettävissä olevan ajan vuoksi) ja on kuitenkin myös metsästäjä: aina vaanimassa, odottaen täydellistä hetkeä, jolloin valo, asento ja kameratekniikka kohtaavat optimaalisesti; valmis ottamaan mahtavan kuvan, kun mahdollisuus tarjoutuu.
Tärkeintä ovat korkealaatuinen varustus ja (kamera-)tekniikan hallitseminen lisäksi hyvä valmistautuminen (ne, jotka tuntevat muusikoiden laulut, tietävät milloin soitin tulee mukaan ja milloin soolot tai näyttävät showt ovat odotettavissa), nopea reagointikyky (esimerkiksi kun uusia, ennalta arvaamattomia asioita koreografiassa tapahtuu tai muusikko ryhtyy erityisen vauhdikkaaseen toimintaan), taito valita sopiva varustus (monesti ratkaisevaa on, millainen objektiivi on kiinnitetty, koska objektiivin vaihtaminen vie tarpeetonta aikaa), luova kuvanmuodostus vaistonvaraisesti (ne, jotka miettivät kuvanmuodostusperiaatteita kuvatessaan, ovat jo hävinneet!) ja – viimeisenä, muttei vähäisimpänä – valokuvaamisen kannalta olennaisten yhteyksien ymmärtäminen (kuten aika, aukko ja ISO-arvo, jotta halutut asetukset voidaan asettaa nopeasti ja riippumattomasti kameraan automaattivalotuksen sijaan).
Kuva 3.3: ich & ich 1. syyskuuta 2010. Vaikka konserttikuvaajat eivät voi vaikuttaa koreografiaan, heillä on silti mahdollisuus luoda hienoja konserttikuvia jäljellä olevilla keinoin, esimerkiksi kuvanmuodostuksen avulla. Erityisesti konserttikuvaajien on oltava joustavia. Tässä olen kuvannut Adel Tawilin ich & ich -yhtyeestä. Nikon D3S 2,8/24-70 mm Nikkorilla, käytössä oleva polttoväli 70 mm. 1/500 sekuntia, aukko 3,2, ISO 3200.
(Kuva © 2010: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Laajalti määritelty(ki) näkökulma(t)
Konserttikuvaajina meidän ei – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – ole vapaasti lavan edessä tai vieressä missä haluamme. Päinvastoin: Akkreditoinnin yhteydessä meille määrätään tiettyjä alueita (kuten lavagroove). Hyvä on, jos voimme liikkua vapaasti groovessa; kuitenkin tätäkin rajoitetaan usein tarpeeksi, jolloin joudumme työskentelemään epäoptimaalisissa olosuhteissa ja usein erittäin ahtaasti.
Koska useimmat otokset syntyvät väistämättä groovesta ja se sijaitsee yleensä suoraan lavan edessä syvemmällä tasolla, "tyypilliset" konserttikuvat näyttävät siltä, kuin valokuvaajat olisivat maanneet maassa vatsallaan muusikoiden edessä.
Mutta ehkä tämä vaikutelma on tahallista, sillä muusikot – jopa pienimmät heistä – näyttävät alhaalta kuvattuna aina paljon suuremmilta ja myös "sankarillisemmilta" kuin mitä todellisuudessa ovat.
Jotta valokuvien laatu ei kärsisi, on tärkeää varoa, ettei matalasta kameranäkökulmasta johtuva vääristyminen (joka korostuu erityisesti laajakulmaobjektiivien käytössä) ole liian näkyvää. Ammattikuvaajat tunnistavat välittömästi muusikoiden "venymisen", joiden jalat näyttävät yhtäkkiä pitkiltä. Olennaista kuitenkin on, että "tavallisille" kuvankatsojille tämä vaikutelma ei kiinnitä huomiota – tai ainakin ettei se vaikuta luonnottomalta tai häiritsevältä.
Kuva 3.4: Culcha Candela 20. elokuuta 2011: Myös tässä me kuvaajat seisoimme suoraan lavan edessä, groovessa, minkä seurauksena kaikissa kuvissa oli välttämättä äärimmäinen näkökulma alhaalta (korostaen muusikoiden alaraajojen katsetta, kengänsponsorin iloksi). Nikon D3S 4/24-120mm-Nikkor, käytetty polttoväli 24mm. 1/500 sekuntia, aukko 4,0, ISO 3200.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Matalasta kameranäkökulmasta groovesta on kuitenkin myös muita haittoja: Usein kaiuttimet ja lavatekniikan elementit estävät näkymän kokonaan tai osittain muusikoihin. Näin ollen emme useinkaan saa kokonaan jalkoja ja alaraajoja kuvattua.
Kuva 3.5: Tästä kuvasta näkyy hyvin, miten voimakas vääristyminen voi olla johtuen matalasta kameranäkökulmasta ja laajakulmaobjektiivin käytöstä. Artistin vasen jalka näyttää ylisuurelta, koska se on hyvin lähellä kameraa. Vartalo ja pää sen sijaan näyttävät epäluonnollisen pieniltä kuvassa, koska ne ovat taaksepäin kallistuneet. Dick Brave-konsertti 26. elokuuta 2012 Bochum/Wittenissä. Nikon D4 2,8/14-24mm-Nikkor, käytetty polttoväli 14mm. 1/200 sekuntia, aukko 2,8, ISO 3200.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Siten, että säännöllisesti kaapelit, kaiuttimet ja muut lavatekniikan elementit ovat lavan reunassa, suoraan edessämme, nämä tulevat väkisinkin esiin konserttikuvissa (etualalla ja laajakulmaobjektiivin käytössä valitettavasti ylisuurena). Jos haluamme välttää näiden häiritsevien elementtien kuvaamisen muusikoiden kanssa huonon näkyvyyden vuoksi, meille konserttikuvaajille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pitkäpolttisten objektiivien käyttäminen. Tällöin kuitenkin, ainakin muusikoille, jotka ovat lähellä meitä lavalla, vain muotokuvaus tiukemmassa mielessä on mahdollista.
Kuva 3.6: Kun kuvaa muotokuvia lähietäisyydeltä ja matalasta (alemmasta) sijainnista groovesta, on hyväksyttävä, että taiteilijan (tässä: Jan Delay konsertissa 20. elokuuta 2010) nenänreiät tulevat erityisen hyvin (mutta tahattomasti!) esille perspektiivin vuoksi. Jos haluaa välttää tämän, on suositeltavaa olla kuvaamatta muusikkoa, joka seisoo välittömästi edessäsi (tai yläpuolellasi) lavan reunalla, vaan käyttää telee- tai muotokuvateleobjektiiveja kauempana oleviin muusikoihin (sillä silloin kulma ei ole niin jyrkkä). Tämä menetelmä saattaa tuntua esityksen katsojalle hieman oudolta (kun valokuvaajat kuvaavat ristiin kauempana olevia muusikoita) – mutta se on valokuva-uskottavuuden kannalta järkevää! Nikon D3S 2,8/24-70mm-Nikkor, käytetty polttoväli 56mm. 1/1250 sekuntia, aukko 3,5, ISO 5000.
(Kuva © 2010: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Kuva 3.7: Tyypillinen konserttikuva: H-Blockx kitaristille olen tässä kuvassa (otettu 31. elokuuta 2010 ZFR:ssä Bochumissa) "pitkät jalat", mikä johtuu lyhyestä etäisyydestä, laajakulmaobjektiivin käytöstä ja kameran kallistamisesta ylöspäin (johtuen alemmasta kameranäkökulmastani). Etualalla näkyy lavatekniikka kauniisti, mutta tässä tapauksessa se ei ollut niin suuri, että näkökenttääni olisi tukkinut. Nikon D3S 2,8/24-70mm-Nikkor, käytetty polttoväli 24mm. 1/500 sekuntia, aukko 2,8, ISO 5000.
(Kuva © 2010: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Vielä pahempaa valokuvaajille on, kun turvallisuus määrää meille paikan, josta emme saa poistua millään. Meidän on silloin pakko ottaa kaikki kuvat tästä paikasta – oli se sovelias tai ei. Kammottava ajatus jokaiselle luovalle valokuvaajalle; mutta silloin ei jää muuta vaihtoehtoa kuin saada paras mahdollinen lopputulos (myönnettäköön, että tilanne on huono).
Kuitenkin myös muilla valokuvauksen alueilla olosuhteet eivät aina ole ihanteelliset. Silloin täytyy yksinkertaisesti yrittää silti ottaa erityisiä kuvia niillä mahdollisuuksilla, jotka ovat käytettävissä. Ammattivalokuvaajana olen oppinut nopeasti olemaan joustava. Tällaisissa tapauksissa ei saa vain masentua, vaan on yritettävä käyttää taitojaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.
Kuva 3.8: Myös muusikoiden muotokuvat, jotka on otettu live-konsertin aikana, ovat yleensä tyypillinen alhaalta tuleva perspektiivi (ei-toivottu nenänreikiin katselu kuvatun henkilön osalta; tässä minulla oli kuitenkin onnea, että artisti piti päänsä keskittyneenä kitaraansa).
Kitaristin BAP havaitsin konsertissa 24. elokuuta 2011. Irrottaakseni kuvassa olevan henkilön pään (usein levottomasta) taustasta, kuvaan mielelläni lähes avoimella aukolla. Suosikkilinssini tähän tarkoitukseen (ihanteellisella polttovälillä muotokuvaukseen, kun seisoo ojanteessa suoraan lavan vieressä) on 1,4/85 mm Nikkor. Useimmiten kuitenkin hieman suljen linssiä (noin 1 aukko; tässä tapauksessa 1+1/3 aukkoa), jotta saisin paremman terävyyden (verrattuna täysin avoimeen aukkoon). Nikon D3S 1,4/85 mm Nikkorilla. 1/250 sekuntia, aukko 2,2, ISO 1250.
(Kuva © 2010: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Ennakoimaton, vaihteleva valaistustilanne
Toinen kehysolosuhde, joka pitää valokuvauksen konserteissa aina jännittävänä (ja myös hieman sattumanvaraisena), on vaihteleva valaistustilanne. Musiikkityylistä ja koreografiasta riippuen saattaa odottaa äärimmäisen nopeaa valaistuksen vaihtelua.
Ei ole harvinaista, että valo muuttuu lyhyessä ajassa, jolloin valokuvaaja on päättänyt painaa laukaisinta sormella ja valotuksen todellisen tapahtumisen välillä. Tällaiset sekunnin murto-osat voivat johtaa siihen, että kuva on aivan erilainen kuin tarkoitus oli, koska valo on taas muuttunut.
Kuva 3.9: Wir sind Helden 25. elokuuta 2011. Näitä kahta kuvaa varten kesti sekunnin – ja ne ovat kuitenkin valaistukseltaan täysin erilaisia. Konserttivalokuvaajien on siis reagoitava nopeasti, ja joskus myös onni vaikuttaa, koska valonvaihdot (valon tyyppi ja ajoitus) ovat vain harvoin ennustettavissa. Nikon D3S 1,4/85 mm Nikkorilla. 1/320 sekuntia, aukko 4, ISO 2000.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Edellä mainitusta käy ilmi, miksi konserttivalokuvaajat suosivat kameroita, joilla on mahdollisimman lyhyt laukaisuviive. (Käyttämäni Nikon D4: n laukaisuviive on esimerkiksi 42 millisekuntia, eli 0,042 sekuntia).
On tärkeää ymmärtää, että vaikuttava valaistus, joka tekee konserttikuvista niin jännittäviä, koostuu ensisijaisesti takavalosta! Yhdistettynä sumuun se luo näyttäviä valoelementtejä lavan taustalle. Sumu on välttämätön, koska valo ei olisi näkyvissä yksinään. Jos ilmassa ei olisi sumu- tai pölyhiukkasia, näkisit vain lamput – mutta ei niitä niin valokuvauksellisia valosäteitä.
Kuva 3.10: RUNRIG konsertissaan 29. elokuuta 2012 Bochumissa. Ilmassa olevien pöly- ja sumuhiukkasten ansiosta valokeilan näyttävät valosäteet ovat selvästi havaittavissa. Sen sijaan jos näkisit vain valokeilat (eli valosäteiden alkuperän), valaistus olisi suhteellisen tylsä. Siksi sumukone on ehdoton osa valoshow'ta! Vain kymmenesosa sekunnista aikaisemmin kitaristi Donnie Munro valaistiin riittävän kirkkaasti etupuolelta yhdellä valokeilalla; kuitenkin sillä hetkellä, jolloin painoin D4: n laukaisinta, se oli jo sammunut – ja kuin silhuetin tapaan laulajan hahmo oli ainoa, mikä oli nähtävissä. Valitsin tämän kuvan värikkään, vaikuttavan valaistuksen vuoksi, joten en hylännyt sitä. Nikon D4 2,8/14-24 mm Nikkorilla, käytetyllä polttovälillä 19mm. 1/80 sekuntia, aukko 2,8, ISO 2500.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Huomautus
Vaikka takavalo aiheuttaa aina riskin, että valonsäteet putoavat suoraan objektiiviin (hajavalosuojan käyttö on siis erittäin suositeltavaa), valotuksen ongelmat johtuvat pääasiassa valoshown nopeudesta. Vaikka vaikeat valaistustilanteet voidaan ratkaista valokuvauksellisesti, jotta tuloksena olisi hyviä kuvia. Tämä ei kuitenkaan ole enää mahdollista, jos valaistustilanne muuttuu nopeasti ja jatkuvasti. Silloin ei enää ole aikaa harkita; valokuvaajan on toimittava ennemmin intuitiivisesti, joten onnistuneet kuvat ovat myös hieman sattumanvaraisia!
Kuva 3.11: Tässä “Panic-Rocker” Udo Lindenberg on konsertissa Berliinissä 15. lokakuuta 2008 optimaalisesti saavutettu – “pyhimyskehän” kera. Nopean reagointikyvyn lisäksi on tärkeää painaa laukaisinta oikealla hetkellä, myös sattumalla on merkittävä rooli, koska konserttivalokuvaajien keskuudessa on yleistä tietoa, että valaistustilanteet vaihtuvat yleensä nopeammin kuin osaat odottaa. Tässä tilanteessa valokuvaajan matala näkökulma oli poikkeusolosuhde, koska etäisemmästä paikasta tai ylemmästä sijainnista “pyhimyskehä”-vaikutus ei olisi tullut niin hyvin esille.
(Kuva © 2008: DAVIDS/Sven Darmer – www.svendarmer.de)
Olisi hienoa, jos muusikoiden ja lavan valaistus olisi sovitettu yhteen valokuvaajien kanssa - mutta nämä ovat toiveunia, jotka ovat valitettavasti epärealistisia (paitsi ehkä mainoskuvat, jotka bändi tilaa). Konserttivalokuvaajina olemme siis passiivisesti tuomitut hyväksymään valoshown sellaisena kuin muut (valoteknikot ja koreografit) ovat sen suunnitelleet. Jos vaihtelevassa valaistustilanteessa on vaikeuksia, aloittelijoita kehotetaan harjoittelemaan ensin konserteissa, joissa on vähemmän “häiriötä” valaistusteknisesti. Klassisissa konserteissa, chansoneissa ja iskelmämusiikissa, jne., on odotettavissa yhtä vähän ja hitaasti vaihtuvia valoja kuin pienemmissä musiikkikapakoissa, joissa ei ole varaa erikoisvalaistukseen.
Kuva 3.12: Wir sind Helden 25. elokuuta 2011 Ruhrin telttajuhlilla Bochum/Wittenillä Kemnaden tekoaltaalla. Tässä konsertissa kaikki valokuvaajat kiroilivat, koska omituisilla “keittiölamppuilla”, jotka heijastivat kirkasta valoa ylhäältä esiintyjiin, yksittäisten bändijäsenten näyttävät muotokuvat oli vaikea saavuttaa. Kontrastit olivat liian voimakkaita: yleisöön kuuluvat valot olivat täysin epäedullisia kaikille (myös muusikoille)! Fisheyeä käytin ottamaan yleiskuvan koko lavasta - suoraan lavan vieressä ojanteessa seisoskellessa. Tästä kuvasta on helposti havaittavissa kaikki ne asiat, jotka usein - ja niin myös täälläkin - ovat lavalla: bändin vesipullot, jatkojohdot, “lunttilaput” lauluohjelmasta, pistokkeet, kaiuttimet ja muu lava tekniikka. Nikon D3S 2,8/10,5 mm Nikkorilla. 1/200 sekuntia, aukko 4, ISO 2000.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Värisävyiset kuvat lavavalon vuoksi
Värisävyt taiteilijoiden taustavalojen väreissä ovat itse asiassa toivottu efekti konserttikuvissa. Voitte kuvitella tilanteen, jossa konsertissa käytettäisiin pelkästään valkoista valoa: valokuvat olisivat tylsiä. Värikäs valo vaikuttaa siis juhlien ja konserttien tunnelmaan merkittävästi, ja myös valokuvallisesti värikäs valo on tällaisessa yhteydessä paljon kiinnostavampaa.
Kuva 3.13: Celine Dion konsertissa Berliinissä 12. kesäkuuta 2008. Luonnollisen näköisellä valkoisella valolla konserttikuvat eivät vaikuta yhtä näyttäviltä - ja tämä pätee jopa silloin, kun maailmantähti on lavalla. (Kuva © 2008: DAVIDS/Sven Darmer – www.svendarmer.de)
Toisinaan kuitenkin lopputulos värisävyistä – erityisesti muusikkojen kasvoilla – voi olla liian voimakas ja epämiellyttävä tai häiritsevä kuvan katsojalle. Muistakaa: Värisävyn poistaminen ei ole niin helppoa kuin vain "räpsäisemällä pois".
On kiinnostavaa, miten eri värit vaikuttavat:
• Vihertävä värisävy: näyttää usein epäedulliselta, koska muusikko näyttää "sairaalloiselta" (Keltainen aiheuttaa saman vaikutuksen).
• Sininen värisävy: Sininen vaikuttaa viileältä; toisinaan iho näyttää valahtaneelta tällaisessa valaistuksessa.
• Punainen värisävy: vaikuttaa dynaamiselta tai jopa aggressiiviselta; sopii hyvin hardrockiin ja heavy metalliin; vahvan punasävyn tapauksessa on vaikea heikentää vaikutusta vähentämällä värin voimakkuutta, koska iho vaalenee silloin.
Kuva 3.14: Sunrise Avenue 27. elokuuta 2012. Tässä kuvassa olen Photoshopin jälkikäsittelyssä hieman vähentänyt vihersävyä, jotta se ei enää olisi niin häiritsevä. Muutoin vihreä valo on samankaltainen kuin keltainen - suora valo yksittäisten muusikoiden valaistus saa ihon näyttämään nopeasti sairaalta. Nikon D4 1,4/85 mm Nikkorilla. 1/800 sekunti, aukko 2,5, ISO 2500.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Kuva 3.15: Sunrise Avenue 27. elokuuta 2012. Tässä olen Photoshopin avulla vähentänyt sinistä sävyä vähän, jotta artistin ihonvärit eivät näyttäisi niin epäluonnollisilta ja kalpeilta. Nikon D4 1,4/85 mm Nikkorilla. 1/1000 sekunti, aukko 2,2, ISO 3200.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Kuva 3.16: Tim Bendzko 24. elokuuta 2012 Bochumissa. Punasävyä pystyin lievittämään vain hieman; en saanut sitä täysin poistettua, sillä jos vähennät punaista värin voimakkuutta, iho alkaa näyttää nopeasti kalpealta, sillä ihonvärit koostuvat suurelta osin punaisesta. Nikon D4 1,4/85 mm Nikkorilla. 1/200 sekuntia, aukko 2,2, ISO 2.000.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Yhteenveto aiheesta
Värisävyt konserttikuvissa ovat toivottuja; ne tekevät kuvista ensisijaisesti näyttäviä. Kuitenkin henkilökuvissa värisävy voi myös häiritä, erityisesti jos taiteilijan kasvot vääristyvät sen takia. Menetelmä tämän vaikutuksen vähentämiseksi on vähentää vastaavan värin kylläisyyttä kuvankäsittelyssä. Tässä on oltava varovainen, jotta vaikutus olisi hyvin kevyt, sillä liian voimakas vähennys johtaa nopeasti siihen, että kasvot näyttävät kalpeilta ja epäluonnollisilta.
Kuva 3.17: Toinen tapa poistaa ei-toivottu värisävy taiteilijan kasvoilta on muuntaa koko kuva mustavalkoiseksi (tai vastaavasti sepiaksi). Tämä menetelmä saattaa vaikuttaa aluksi hieman "brutaalilta", mutta mustavalkokuvat ovat edelleen trendikkäitä.
Tarvitsee vain katsella, miltä vastaava kuva näyttää mustavalkoisena, sillä kaikki eivät näytä samalla tavalla hyviltä (tai jopa paremmilta), kun värit poistetaan. Kuva esittää Milow konsertissa 1. syyskuuta 2011. Nikon D3S 1,4/85 mm Nikkorilla. 1/160 sekunti, aukko 2,2, ISO 1250.
(Kuva © 2011: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Ei salamaa
Toinen erikoisuus konserttikuvauksessa on oman valaistuksen käytön kieltäminen. Tämä tarkoittaa tietysti erityisesti valokuvaajan omaa salamavalojärjestelmää ("päällekytkettävä salama"). Syitä tähän on useita:
• Valokuvaajan oman valaistuksen käyttö (kuten esimerkiksi salaman) muuttaisi (musiikkojen hyväksymää) valaistustunnelmaa: Valokuviin ei enää tulisi oikeutta valaistusnäytteeseen. Toki voidaan käyttää hienostuneesti, käytännössä vain taiteilijan valaisemiseen, pohjalla olevaa salamaa. Kuitenkaan muusikot ja heidän hallintonsa eivät voi olettaa, että myös kaikki valokuvaajat käyttäisivät valoaan yhtä taitavasti.
• Jos olet lavalla ja ehkä esiintymisen takia hieman hermostunut, valokuvista syntyvä salamavalo, joka syntyisi, jos valokuvaajille sallittaisiin oman säteilyjärjestelmän käyttö, voisi olla hyvin häiritsevä ja häiritsevä musiikin kannalta.
• Jos muusikoita salamalla "savustettaisiin" suoraan silmiin, he voisivat häikäistyä ja tärkeät yksityiskohdat, kuten lavalle kiinnitetyt ohjelmankulut, eivät menisi enää oikein huomioon - mikä voisi johtaa epävarmuuteen tai jopa konsertin häiriöihin (keskeytyksiin).
• Myös turvallisuus voisi tuntea olevansa häiritty, sillä sillä on muun muassa tehtäviä, tunnistaa mahdollisimman nopeasti häiriöt yleisössä, vetää tajuttomia tungoksesta ja estää paniikkia. Tämä vaikeutuu, jos pressiojasta tulee jatkuvasti salamanvälähdyksiä.
• Viimeisenä mutta ei vähäisempänä, myös yleisö voisi tuntea olonsa häirityksi. Loppujen lopuksi jatkuva salamointi pressiojamasta tarpeettomasti vie pois huomion varsinaiselta esitykseltä (joka yleisön näkökulmasta tapahtuu lavalla).
Kuva 3.18: Hienovarainen salaman käyttö olisi tässäkin tapauksessa auttanut lieventämään sinisävyn Bushidon kasvoilla (kuvattu Berliinin konsertissa 28. syyskuuta 2006) ja tuonut kasvot paremmin esille. Käyttämällä järjestelmäsalamaa taidokkaasti pienemmällä teholla konserttikuvien valaistuksen tunnelmaa ei tuhota, eikä taiteilijoiden häiriöitä (sokaistuminen) ole huomattavasti merkittäviä. Teollisuus kuitenkin ei halua luottaa siihen, että vain kokeneet valokuvaajat ottavat konserttikuvia; aina löytyy tarpeeksi ihmisiä, jotka saavat akkreditoinnin eivätkä osaa käyttää valokuvauslaitteistoaan asianmukaisesti ja häiritsisivät todella artisteja salamavalojen välähdyksillään.
(Kuva © 2006: DAVIDS/Sven Darmer – www.svendarmer.de)
Päätelmä
Vaikka muita ratkaisuja (esimerkiksi vain hienovarainen "valaiseva salama") olisi teoriassa mahdollista, käytännöllisyyden vuoksi ei voida jatkossakaan odottaa lupaa siihen, että konserttivalokuvaajat voisivat tuoda ja käyttää omia valonlähteitään (pääasiassa järjestelmäsalamoita) tapahtumassa. Joten meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä parhaamme kyseisen (valo)tilanteen kanssa. Kuten aiemmin korostettu: Valokuvaajien on oltava joustavia, jos he haluavat menestyä markkinoilla.
Kuva 3.19: Runrig 29. elokuuta 2012. Jos olisin voinut, olisin valaissut tässä kitaristin kasvoja. Koska se ei ollut mahdollista, keskitin huomioni kitarraan ja jopa korostin kontrasteja myöhemmässä Photoshop-käsittelyssä. Nikon D4 1,8/85-mm-Nikkorilla. 1/500 sekuntia, aukko 2.2, ISO 2500.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Kolme laulua?
Mainosvalokuvaajana kieltäydyn työtarjouksista, jotka on ajoitettu alle neljään tuntiin asiakkaan toimesta. Ensinnäkin, koska en voi olla tarpeeksi luova stressin alla. Toiseksi, koska vasta vaihteluiden kuvaaminen takaa, että tuloksena on poikkeuksellisia kuvia. Mutta siihen tarvitsen riittävästi aikaa!
Varmasti on muitakin syitä, miksi neljän tunnin valokuvausaika tulisi olla vähimmäistaso (esimerkiksi mahdottomuus suunnitella kaikkea täydellisyyteen asti). Mutta nämä kaksi edellä mainittua syytä riittävät ymmärrettävästi osoittamaan, että poikkeukselliset kuvat eivät synny "taikuudella", vaan kovan (työn) kautta.
Siten olin ensimmäisillä keikkakuvauksillani melko järkyttynyt siitä, että me valokuvaajat olisimme töissä näissä epäsuotuisissa olosuhteissa. Loppujen lopuksi, ajattelin silloin lapsellisesti, myös taiteilijoiden (ja heidän hallintonsa ja konsertinjärjestäjien) pitäisi olla kiinnostuneita siitä, että konserteissa syntyy mahdollisimman ensiluokkaisia kuvia. Vain ensiluokkaiset kuvat – ajattelin silloin – ovat myös mainosta kyseiselle tapahtumalle.
Nyt tiedän, että "visuaalipainotteiset" valokuvaajat asettavat erilaisia painopisteitä ja arvioivat asioita eri tavalla kuin muusikoiden puoli (ja kaikki, jotka työskentelevät heidän kanssaan): Heidän näkökulmastaan akustiikkakaan ei ole yhtä tärkeä kuin taiteellisesti ja valokuvausmielessä haasteelliset kuvat. Se, että valokuvaajat näkevät asian eri tavalla, on selvää.
Lisäksi oli jossain vaiheessa jotain supertähtiä (ja myös tähtiä pop-taivaalla, kuten mainittu Britney Spears), jotka alkoivat todennäköisesti turhamaisuudesta antaa valokuvaajille yhä enemmän määräyksiä. Esimerkiksi että kuvia saa ottaa vain tietyltä paikalta kaivannassa, jotta vain artistista näytettäisiin "paras puoli".
Ja siihen kuului aikanaan myös valokuvausluvan rajoittaminen vain ensimmäisiin kolmeen lauluun esiintymistä kohti. Takana piilee todennäköisesti yritys esitellä artistit virkeinä ja ilman hikeä otsalla (ja ennen kaikkea ilman hikeä tahriintuneita paitoja kainaloissa). (Loppujen lopuksi joillekin muusikoille imago (usein) on tärkeämpää kuin itse musiikki).
Toinen syy valokuvauksen keston rajoittamiselle vain (yleensä ensimmäisiin) kolmeen lauluun voi olla yritys estää valokuvaajia akkreditoitumasta saadakseen osallistua konserttiin ilmaiseksi. (Jos siis yksityiset intressit ovat syynä akkreditoida itsensä valokuvaajaksi).
Kuva 3.20: Jos sinulla on vain kolme laulua aikaa valokuvata konsertin aikana, opit työskentelemään nopeasti ja tehokkaasti. Silti tapahtuu yhä, että parhaat hetket eivät päädy kuviin, koska myös taiteilijat tarvitsevat hieman aikaa lämmetäkseen. Dick Brave (alias Sasha), tässä 26. elokuuta 2012 bändinsä The Backbeats kanssa Zeltfestival Ruhrissa, aloittaa shown kuitenkin heti ensimmäisestä laulusta. Se tarkoittaa valokuvaajille: Rockabilly-macho-asennot taattu jo alusta asti! Nikon D4 1,8/85-mm-Nikkorilla. 1/320 sekuntia, aukko 2.5, ISO 2500.
(Kuva © 2012: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
Lopullinen päätelmä
Jos sinulla on vain kolmen laulun verran aikaa valokuvata konsertissa, se on selkeä rajoitus valokuvausmahdollisuuksiin, mutta tietysti myös suuri haaste! Loppujen lopuksi konserttivalokuvaus on juuri tämän rajoituksen vuoksi sitä, mitä se on tänä päivänä: Valokuvaajat ovat jo etukäteen kuin lavajännityksessä. Jännittyneinä tarkistetaan kameran asetukset kymmenennen kerran ennen tapahtumaa. Muistikortti formatoidaan neljättä kertaa ja varmuuskopioiden olemassaoloa tarkistetaan viidennen kerran valokuvarinkulauksessa - vaikka lyhyen valokuvausajan vuoksi yksikään valokuvaaja ei koskaan joudu tilanteeseen, että joutuisi vaihtamaan täyden muistikortin. (Koska aika ei riitä täyttämään 8- tai 16-gigatavuisia muistikortteja (järkevästi) kuvilla).
Tämä lavajännitys tai metsästyskiihko kuuluu yksinkertaisesti konserttivalokuvaukseen. Valokuvaajat tietävät heille myönnetyn rajallisen ajan ja jännittävät, ehtivätkö he tuoda tarpeeksi onnistuneita kuvia kotiin. Missään muussa valokuvauksen osa-alueella en ole nähnyt valokuvaajien tarkkailevan kuvia (vielä kamerassa, näytöllä) niin jännittyneinä tapahtuman jälkeen; missään muualla ilo onnistuneista tuloksista ei ilmene yhtä voimakkaasti kuin konserttivalokuvauksessa ja missään muualla hyvien tulosten katselun yhteydessä valokuvaaja nostaa nyrkkinsä voitonmerkiksi, kun hän on tyytyväinen itseensä ja kuviin.
Kuva 3.21: minä & minä 1. syyskuuta 2010. Laulaja Adel Tawil (nykyään pääasiassa soolouralla) tarjoaa upean yhden miehen shown jo ensimmäisissä kolmessa kappaleessa (toinen "minä", Annette Humpe, ei esiinny konserteissa). Valokuvaajat olisivat kuitenkin mielellään pysyneet pidempään - mutta valittaminen on harvinaista, kun turvallisuusohjaajat ohjaavat valokuvaajat pois kuopasta vain kolmen kappaleen jälkeen. Nikon D3S 2,8/24-70mm-Nikkorilla, käytössä oleva polttoväli 24mm. 1/1250 sekuntia, aukko 3,2, ISO 3200. 
(Kuva © 2010: Jens Brüggemann, www.jensbrueggemann.de)
